Salvador Dali: Muiston pysyvyys, 1931. Öljy kankaalle.

Elän nykyisyydessäni. Istun vuoteeni laidalla ja kirjoitan läppärilläni, joka on matalalla pöydällä. Asuntoni tavarat eivät ole pysyneet paikoillaan. Minun pitäisi siivota täällä, mutta siirrän sitä kaikella mahdollisella muulla toiminnalla. Pöydälläni on pajunkissoja, joita toin tänne vanhempieni talon läheltä. Joku kyläläinen oli kaatanut pajupensaita yhdelle pellolle. Katselen ikkunastani Porin keskustaa. Rakastan kaupunkia. Täällä on valtavasti yksityiskohtia, joihin voi tarttua.

Mietin nykyisyyttäni. Tätä kaikkea ei olisi ilman minun menneisyyttäni. Itsestään selvää, mutta asioiden menneisyys kohottaa niiden lisä-arvoa nykyisyydessä. Sain hankittua töistä rahaa, jotta sain hankittua oman läppärin. En voisi muuten ollakaan Carrien seuraaja. Oma, sekainen kotini muistuttaa minua siitä, että olen päässyt pois vanhempieni luota ja saan täyttää tilan omalla tavallani. Täällä äiti ei sano valittaen mitä ja miten minun pitäisi olla. Pajunkissat ovat söpöjä, ne tuovat mieleen kävelyt synnyinkaupunkini pelloilla, miten lohduttavia, kauniita valkeita karvapallukoita kantavat oksat olivatkaan. Nyt voin ihailla niitä toisesta katselukulmasta. Halusin menneisyydessäni aina Poriin. Elin tylsässä periferiassa ja vilkas Pori tarjosi ulospääsyn ahdistavasta kehästä.

Menneisyys on täällä minun kanssani. Jos kiellän menneisyyteni kiellän itseni. Menneisyys on minussa. Minulla on muisti, joka kertoo aistieni ja ajatuksieni kokemuksista.

Aikuistuttani halusin kauas kotiseudultani, halusin unohtaa menneisyyteni. Elin monia vuosia niin, etten ollut ajatellut kokemuksiani synnyinkaupungissani. Eräänä päivänä kuljin siellä kaduilla ja puistoissa. Huomasin kokevani ihmeellisiä asioita. Pienetkin yksityiskohdat paikoissa kertoivat minulle menneisyydestäni. Näin niissä itseäni. Puut, kivet ja talot eivät olleet hiljaa. Ne kertoivat minulle mitä olin ajatellut ja kokenut. En ollutkaan päässyt kokonaan pois synnyinkaupungistani.

Muisti on aina mukanani. Se kerää minuun hauskoja kokemuksia, joita ajatellessa olen kiitollinen, siitä mitä elämä on minulle antanut. Niiden kanssa uskon elämään ja haluan olla täällä. Muisti ei ole kuitenkaan niin epärehellinen kuin minä olen. Muistissa on kaikki minun epäonnistumiseni, loukkaantumiseni, virheeni ja säikähdykseni. Muisti on kuitenkin hellä. Se ei halua satuttaa minua. Se kätkee kipeää tekevät asiat pinnan alle, mutta ei koskaan hävitä niitä. Muisti kertoo, että ne tapahtuivat minulle menneisyydessä. Muisti antaa minun olla missä nyt olen. Nyt istun sänkyni laidalla kirjoittaen läppäriä, katselen mietiskellen Poria. Nyt on hyvä olla.

Paplo Picasso: Guernica, 1937. Öljy kankaalle. Museo del Prado, Madrid.

Asun Porissa ja olen tyytyväinen rikkaaseen elämääni. Minä nautin monista asioista. Pärjään taloudellisesti, minulla on viihtyisä koti. Voin tehdä asioita, joita haluan tehdä. Minulla on palavaa intohimoa, jota saan purkaa. Minulla on ihania ystäviä, joiden seurasta nautin.

Elämäni ihanuus saa voimakkaat kauniit värinsä kontrastista. Minulla on menneisyys, jossa en ollut onnellinen. Se on aina minussa. Joskus, kun näen ryhmän ihmisiä tulevan minua vastaan kadulla, pyrin olemaan näkymätön. Kun minulle tulee vaikeuksia, väärinkäsityksiä ja erimielisyyttä ihmisten kanssa, menen lukkoon, en osaa selvittää asiaa, en osaa puhua mitään. Pelästyn ilkeyttä ja vihamielisyyttä. Pelkään, että se alkaa uudelleen. Minulle tulee muistoja peruskoulusta.

Tuntui järkyttävältä, kun minua ensimmäisen kerran lyötiin koulussa. Kasvoihin sattui. En tiennyt, että toinen voi tehdä sellaista toiselle. Kuljin shokissa koulun pihalla, maailma pyöri silmissäni. Olin paniikissa.

Viisi koululaista tuli juttelemaan minulle koulun oven eteen. He pyysivät minua syrjempään, koulun pihan reunaan. He halusivat näyttää minulle jotain. He puhuivat houkuttelevasti ja ystävällisesti. Ajattelin pääseväni mukaan toisten seuraan. Kun olimme pihan laidassa, he aloittivat lyömään minua joka puolelta. En muista miten se loppui, kuljin tärisevänä koulun etupihalle, menin piiloon koulun kulman taakse, en halunnut että kukaan näkee minua.

Välitunneilla ja koulun jälkeen päätäni aiottiin työntää vessan pönttöön. Piileksin vessoissa ja koulun kirjaston hyllyjen välissä. En viettänyt aikaani kenenkään kanssa.

Seisoin talvella koulun oven edessä. Kaksi koululaista tuli työntämään niskaani lunta. Sitä tuli paljon takin ja paitojen sisään. Seisoin paikallani. Silloin lähdin pois minusta. Tunnilla paitani oli märkä, mutta en muista. että se olisi haitannut.

Siitä alkoi aikuisikään saakka kestänyt psykoosini. Muistan harvoja hetkiä, jolloin olen pelännyt tai tuntenut jotain. Hakkaaminen oli normaalia koululaisten kanssakäymistä. Olin helppo kohde sille. Oli arkipäivää, että lyötiin.

Aloin aikuisena ymmärtämään mitä minulle on tapahtunut. Kyseessä ei ole lasten viattomat touhut, koska lapsikin on ihminen. Minua on satutettu ja loukattu. Minut on rikottu.

En saa koskaan pyrkiä unohtamaan sitä mitä minulle on tehty. Minä olen menneisyyteni, menneisyys on nyt. Jos otan koko elämäni vastaan, voin elää myös nykyisyydessä. Minä otan satutetun ja kipeän vartaloni takaisin käyttöön ja kutsun minua takaisin elämään siinä.

Otto Mäkilä: He näkevät mitä me emme näe 1939. 1931. Öljy kankaalle. Turun taidemuseo

Olen kotoisin tavallisesta perheestä. Mitä tavallisuus merkitsi 80-luvulla? Perheeni asui rivitalossa siistillä ja turvallisella kadulla. Asuntomme oli 3 huonetta ja keittiö. Koti oli puhdas ja tavarat olivat niille kuuluneilla paikoilla. Talossa oli julkinen etupiha, jolle auto ajettiin ja yksityisempi takapiha, jossa kesäisin paistettiin makkaraa, talvisin siellä tehtiin lumiveistoksia. Vanhempani eivät olleet sosiaalisesti tunnettuja tai näkyviä. He olivat työläisiä. He lähtivät tehtaaseen töihin arkiaamuisin varttia vaille 7 ja kello 11 he pitivät puolen tunnin ruokatauon.

Minulla oli muutama ystävä samalla kadulla. Seikkailin heidän kanssaan ympäristössä. Kotona piirtelin, tein akvarellimaalauksia ja luin kirjoja. Elin paljon omassa mielikuvitusmaailmassa, jossa olin tekemisissä hauskojen ihmisten kanssa. Televisio oli järkyttävän iso osa elämää. Se oli kotona auki jatkuvasti. Se loi turvallisuutta. Hiljaisina hetkinä sai uppoutua sen maailmaan. Lapsuudessani oli hyvin tavallista, että parilta pääkanavalta katsottiin kanavia vaihdellen kaikki ohjelmat. Melkein kaikki ihmiset tekivät niin. Jokainen ainakin tiesi mistä ohjelmasta puhuttiin.

Silloin oli myös tavallista, että perheet lapsineen menivät Särkänniemeen. Lapset halusivat sinne, se oli elämän kohokohtia. Monet kehuivat käynneillään hurjimmissa huvipuiston laitteissa. Korkkiruuvi oli kova sana. Minä en uskaltanut koskaan pelottaviin vääntimiin ja nostattajiin. Muuten nautin Särkänniemen tunnelmasta. Siellä käyntiin sisältyi ranskanperunoita, hattaroita ja karkkia. Tykkäsin katsella eläinpuistossa kanoja ja kaneja.

Särkänniemessä tuli käyttöön 80-luvulla ranneke, jonka lunastettuaan pääsi sisälle kaikkiin kohteisiin. Huvipuiston lisäksi rannekkeella pääsi siis akvaarioon, planetaarioon, eläinpuistoon ja alueella sijaitsevaan Sara Hildenin taidemuseoon. Kun minulla oli ensimmäistä kertaa käytössäni ranneke, halusin seikkailumielellä hyödyntää kaikki kohteet. Muut kohteet olivat minulle aiemmilta retkiltä tuttuja, taidemuseossa en ollut koskaan käynyt.

Silloin siellä oli esillä Hildenin kokoelmanäyttely. Teokset olivat pääasiassa 1900-luvulta, abstraktia taidetta. En ollut koskaan nähnyt ja kokenut niin ihanaa. Tunsin löytäneeni jotain mitä olin pienen elämäni ajan etsinyt. Teokset olivat portteja toisiin maailmoihin, joissa minulla oli hyvä olla. Taiteilijat puhuivat asioista, joita olin halunnut kuulla. Koin, että olin löytänyt museossa kotini.

Otin matkan jälkeen selvää lähialueeni museoista ja gallerioista. Lähdin katselemaan niihin taiteita ensimmäisellä kymmenelläni. Vaikutus oli sama kuin Tampereella. Uppouduin kuviin, koin hengittäväni niissä rauhallisesti. Olin hyvin kritiikitön. Jokainen kuva oli minulle mahdollisuus, maailma, jonne halusin mennä, pois omastani. Myöhemmin, kun minulla oli vaikeaa ajattelin taideteoksia, joita olin nähnyt. Niiden maailma lohdutti minua, koin, että minulla on paikka, jossa on turvallista.

Taideteokset elävät yhä mukanani. Uppoudun niihin päivittäin. Porin taidemuseo on lähin paikkani päästä matkalle. Taide tekee tästä elämästä merkityksellistä. Taide antaa mahdollisuuden ihmiselle. Jo lapsuudessani taide sanoi minulle, että minä olen mahdollinen. Taide pelasti elämäni.

Mark Rothko: Oranssi ja keltainen, 1956.

Vanhempani eivät puhuneet minulle sanaakaan seksistä ja seksuaalisuudesta. Koulutoverini nauroivat minulle, kun kysyin heiltä minkä väristä sperma on ja onko siitin veltto yhdynnässä. Muistan koulun terveyskasvatuksen tunneilta epämääräiset puheet tytöistä ja pojista, alastomia vartaloita esittävät kuvat ja vakavan ilmeen opettajan kasvoilla. Seksin harrastaminen tuntui minusta pelottavalta. Kun kuulin ensimmäisiä kertoja vanhempieni ähinää, ahdistuin toden teolla. Ajattelin, että vihaan seksiä, en halua, että se koskettaa minua!  

Muistan unia, joista herättyäni halusin niihin väkisin takaisin. Olin tuntenut uskomattoman hyvää oloa, jollaista en ollut koskaan tuntenut. Löysin masturbaation, se antoi ahdistavaan nuoruuteeni valoa. Oli innoittavaa mennä masentavasta koulusta kotiin ajatellen, että pääsen koskettelemaan itseäni rauhassa, ennen kuin vanhemmat tulevat töistä.   
  
Olin kuullut puhuttavan orgasmista. Sukunimestäni johtuen minua kutsuttiin koulussa sillä nimellä. Se sanottiin ivallisesti ja ilkeästi ja se tuotti minulle pahaa mieltä. En tiennyt kuitenkaan mitä se tarkoittaa.   

Olimme sukulaisteni kanssa mökillä. Serkut nukkuivat päiväunia, sain rauhassa hieroa itseäni vessassa. Jännittävä ja epämääräinen kutina muuttui yhtäkkiä voimakkaaksi hyväksi oloksi. Tunsin putoavani vuorelta alas, mutta en halunnut tarttua mihinkään kiinni. Annoin mennä. Katsoin itseäni vessassa vastapäisestä isosta peilistä. Minä istuin pytyllä. Tuntui, etten ollut koskaan aiemmin nähnyt niin tarkasti itseäni. Tunne herätti minut vartalooni. Olin kotona siinä. Halusin kokea sen heti uudestaan, mutta silloin minulla ei ollut mahdollisuutta.   
  
Ihmettelin myöhemmin valon kokemusta, joka tuli orgasmissa. Näin ja koin jotain keltaista ja kirkasta. Mietin, miksi olin pelännyt tätä ja miksi se oli esitetty niin ahdistavana.   

Haluaisin julistaa orgasmin ilosanomaa. Orgasmi merkitsee minulle elämisen huipentumaa. Se on pyhä kokemus, joka tuo uskoa ja iloa.   

Tuntuu, että jos saarnaisin asiasta ihmisten perusturvallisuus järkkyisi. Tiedostan, että orgasmia ei oteta vakavasti. Ihmiset alkavat puolustautumaan. Orgasmiin liittyy vaarallista, sairasta ja satuttavaa. Toiset ottaisivat sen vitsinä ja nauraisivat asialle. Orgasmille ei anneta sille kuuluvaa arvoa.   

Orgasmini alkoi saada toivoa kun kuulin neliraajahalvaantuneen naisen sanat: Orgasmissa pääsen vajavuuteni yläpuolelle, tunnen itseni kokonaiseksi. Ymmärsin, että Orgasmi on sittenkin sitä mitä ajattelen sen olevan.   

Myöhemmin pääsin lähelle ihmistä. Olin ja hengitin hänen lähellään. Sain orgasmin hänen kanssaan. Liikutuksen kyyneleet tulevat silmiini, kun ajattelen sitä. Olla toisen kanssa ja kokea sellaista. Unohtaa yrittäminen. Ottaa vastaan. Saada. Valo ja ilo. 

Mari Sunna: Paw, 2000. Muste, Yksityiskokoelma.

Pari viikkoa sitten vietin ystävien kanssa hauskaa viikonloppuna. Kotona tehty ruoka oli hyvää ja juoma humalluttavaa. Aika kului ihanasti. Puhuimme rakkauden ja arvostamisen sanoja toisillemme. Jatkoimme iloista olemistamme yön puolelle. Pelästyin yhtäkkiä, kun E. katsoi minua oudosti. Hänen kasvonsa väri oli muuttunut tummaksi ja hänen silmissään näin mustaa. Iloinen läheisyys oli muuttunut.  
   E. sanoi, että minulla on naamio. Minun pitäisi paljastaa itseni rakkaalle ystävälleni. Tiesin, että nyt viina on tehnyt tehtävänsä. E. oli aiemmin puhunut minusta minulle aivan toisin sanoin. Pyrin kuuntelemaan rauhallisesti E:n analyysia. Hän ehdotti, että minulla on skitsofrenia. Hän sanoi, että minun pitäisi ottaa lääkkeeni. Psykiatrisen diagnoosiin jälkeen hän väitti minua kansantajuisemmin huijariksi. Kerroin kuka minä mielestäni olen, mutta E. ei halunnut ottaa ajatuksiani huomioon. Hän vaati kovin sanoin minua riisumaan naamioni. Ehdotin hänelle nimitykseksi sadistia.   
   E.n psykoanalyysi loppui hänen oksennukseensa. Parin ihmisen tukemana hänet talutettiin vessaan ja sieltä patjalle nukkumaan. Olin silloin itse valveilla ja tuntui, että humala oli haihtunut omasta kehostani. Koin vihaa, pettymystä ja surua. Minun ei tarvitse kuunnella sellaista, kenelläkään ei ole oikeutta loukata minua tuolla tavalla. Halusin olla yksin, olin vakaasti lähdössä juhlatalosta omaan kotiini. Ystäväni R. suostutteli minut jäämään. Hän sanoi, että asia selvitettäisiin seuraavana päivänä ja hän tarvittaessa suojelisi minua.  
   Seuraava päivä tuli. E. sanoi muistavansa puheitaan. Hän pyysi minulta anteeksi kyynelsilmin. Hän sanoi, että ei oikeasti ajattele niin. E. kertoi ystävänsä teoista, jotka olivat aiheuttaneet hänelle trauman. Hän selitti, että tapahtuma johtuu hänen pettymyksestään ystäväänsä, joka muuttui ihmisenä yllättävästi. Hänen ystävänsä oli paljastanut itsensä naamionsa alta.  
   Aloin miettimään naamiota. Mikä se on? Ajattelen, että naamion kantamistilanteessa ihmisen aidon minuuden päällä on valheellinen kuori, joka ei ole totta.
   Millainen on ihminen, joka ei ole oma itsensä? Mitä on se todellinen, jonka ihminen kätkee naamionsa alle? Miksi ihminen valitsee naamion ja hylkää oman itsensä.  
   Muistan joskus ihmetelleeni ihmisten puhetta omasta itsestään. He sanoivat: "olen persoonallinen oma itseni". Ajattelin silloin, että minä en tiedä kuka minä olen, en tiedä miten olla oma itseni. Koin silloin olevani hukassa omasta itsestäni. Oliko minulla silloin naamio? Luultavasti sellainen, joka naamioi minut huomaamattomaksi.
   Luin viime viikolla Sokrateen filosofiasta. Hän sanoi, että viisas tietää, ettei tiedä. Minä en aina tiedä kuka olen. Olen oppinut jättämään naamioni pois. Minä osaan ja olen hyvä. Mutta olen myös tyhmä, en osaa tehdä. Naamiosta luopuminen tekee kauniiksi. Kauneus on syvää hyvän todellisuuden kokemista. Voin olla se joka olen, ilman vaatimusta olla jotain muuta.
   Tiedän, että tuona ihanana ystävien iltana minä olin ilman naamiota. Minä en edes ajatellut mitä kannan kasvoillani. E.n epäily naamiostani kolhaisi luottamustani läheisiini. Voinko luottaa siihen, että he luottavat naamiottomuuteeni? Mitä jos minuun ei uskota? En voi ottaa vastuuta sellaisesta. Haluan kulkea pois sellaisesta.
   Tärkeintä on kuitenkin huolehtia omasta itsestä. Naamiointi on ennen kaikkea loukkaus omaa itseä kohtaan. Tällöin loppujen lopuksi valehtelemme julmimmin itsellemme ja itse loukkaannumme kivuliaammin.