Venäläinen (tekijä tuntematon): Jumalan äiti; kaikkien kärsivien ilo. 1800-luku. Munatempera puulle. Collection of the Maryhill museum of art.

(Sisältää katkeruutta ja menneisyyskeskeisen ratkaisumallin)
   EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI EI 
   Minulle on annettu nimeksi Ei. Nopeasti opin sen. Minussa on valtava ei. Elämälle sanon ei. Minun mieleni ja vartaloni on lukossa. Aina siirrän itseni syrjään. Pelkään elämänliikahduksia minussa. Kiellän itseni säännöllisesti.
   Äiti sanoi, että minä olen ei. Äiti sanoi, että minä olen väärässä. Ajattelen ja tunnen väärin. Kukat, linnut, puut ja tuuli lakkasivat olemasta. Katselin värejä, kuuntelin ääniä, äiti sanoi, että aistin väärin. Kerroin ajatuksestani, äiti sanoi, että sellaista ei voi ajatella. "Sinun pitäisi lähteä jonnekin. lakkaa miettimästä." Mietin minne.
   Muistan olleeni ensin onnellinen. Äiti tukahdutti onneni. Ajattelin, että onneni ei ole totta. Myöhemmin menetin myös surun ja vihan. "Sinä olet teeskentelijä." Ne eivät myöskään olleet totta.
   Lapsena rakastin kirjoja. Luin niitä uteliaisuuden imussa monta tuntia illassa. Kerroin äidille lukeneeni Leena Landerin Tummien perhosten kodin yhdessä illassa. Äiti sanoo: "Mitä sinä koko iltaa käytit sellaiseen" Äiti tarkoitti, että minun olisi pitänyt tehdä jotain hyödyllisempää, jotain muuta, olla joku toinen josta minä en koskaan saanut selvyyttä, että mitä se joku on.
   Olen ollut levoton ja jännittynyt, koska suuntani on ollut hukassa. Minä olen ollut ei-kukaan. Äiti ei ole kuitenkaan tyytynyt näkymättömyyteen, minun on pitänyt kuitenkin olla jotain. Jotain muuta. Äiti on vaatinut minut sokeana etsimään yksin tieni jonnekin. Sinne en koskaan löytänyt.
   Äiti jäi päähäni asumaan. En ole mitään kenellekään. Olen ahdistunut valintatilanteissa. En uskalla edetä, koska joka tapauksessa olen väärässä. Mietin mitä minun pitää sanoa, koska minussa ei ole mitään. "En voi sanoa sitä, koska se ei ole oikein." Elämästäni minulla ei ole kerrottavaa. Onnen tunne on tullut minuun, kun minulle on hyväksyvästi hymyilty ja minusta on pidetty. Pysyvää onnea en ole löytänyt, olen riippuvaisena tarvinnut edellisiä aina uusia annoksia.
   Nyt olen löytänyt sen toisen jonka äiti halusi minun olevan. Sen nimi on hiljaisuus, näkymättömyys ja poissaolo. Äiti halusi, että olisin olematta.
   Pelko on nykyaikainen selitys.  En tiedä tekikö äiti sen pelosta. Pelkäsikö hän on omaa itseään? Luulen, että se oli vain sadistinen tapa. Eli ei äiti pelännyt minua, koska uskalsi satuttaa minua. Ehkä äiti ei ole ollut itsekään koskaan olemassa.
   Istun rauhallisesti ja selitän äidille mitä minä olen ja mitä minulla elämässä on. Äiti ei kuule minua. Sanani hukkuvat kuin meren yliseen sumuun. Äiti puhuu ja väittää etten ole sitä mitä olen, kuvittelen vain.   
   Äiti on hullu. Sanon mitä hän on tehnyt ja tekee minulle. Äiti sanoo, että minä olen ottanut väärin, en ymmärrä asioita. "En ole koskaan sanonut niin."
   Äiti sanoo vieläkin, että olen ei. Äiti ei kiitä minua saavutuksistani opiskeluissani ja työelämässä. Äiti sanoo, että olen lihava, minun pitäisi olla reippaampi, sosiaalisempi, hankkia enemmän ystäviä, vasta sitten voin olla. Minun pitäisi olla jotain muuta, jotta olisin olemassa, eläisin.
   Mutta minä sanon, että äiti on väärässä. Monia vuosia meni, ennen kuin aloin uskomaan, että minä olen oikeassa. En tiedä asioista kaikkea, mutta minusta minä tiedän. Tiedän mitä olen saavuttanut, missä olen hyvä ja mitä minä haluan itselleni antaa. Minussa on elämä, joka on minulle oikea. Se ei ole missään tapauksessa väärä. 
   KYLLÄ!
   Äitiä en enää kuuntele. Olen menettänyt luottamukseni häneen. Hän oli totaalisen väärässä minusta.