Mari Sunna: Paw, 2000. Muste, Yksityiskokoelma.

Pari viikkoa sitten vietin ystävien kanssa hauskaa viikonloppuna. Kotona tehty ruoka oli hyvää ja juoma humalluttavaa. Aika kului ihanasti. Puhuimme rakkauden ja arvostamisen sanoja toisillemme. Jatkoimme iloista olemistamme yön puolelle. Pelästyin yhtäkkiä, kun E. katsoi minua oudosti. Hänen kasvonsa väri oli muuttunut tummaksi ja hänen silmissään näin mustaa. Iloinen läheisyys oli muuttunut.  
   E. sanoi, että minulla on naamio. Minun pitäisi paljastaa itseni rakkaalle ystävälleni. Tiesin, että nyt viina on tehnyt tehtävänsä. E. oli aiemmin puhunut minusta minulle aivan toisin sanoin. Pyrin kuuntelemaan rauhallisesti E:n analyysia. Hän ehdotti, että minulla on skitsofrenia. Hän sanoi, että minun pitäisi ottaa lääkkeeni. Psykiatrisen diagnoosiin jälkeen hän väitti minua kansantajuisemmin huijariksi. Kerroin kuka minä mielestäni olen, mutta E. ei halunnut ottaa ajatuksiani huomioon. Hän vaati kovin sanoin minua riisumaan naamioni. Ehdotin hänelle nimitykseksi sadistia.   
   E.n psykoanalyysi loppui hänen oksennukseensa. Parin ihmisen tukemana hänet talutettiin vessaan ja sieltä patjalle nukkumaan. Olin silloin itse valveilla ja tuntui, että humala oli haihtunut omasta kehostani. Koin vihaa, pettymystä ja surua. Minun ei tarvitse kuunnella sellaista, kenelläkään ei ole oikeutta loukata minua tuolla tavalla. Halusin olla yksin, olin vakaasti lähdössä juhlatalosta omaan kotiini. Ystäväni R. suostutteli minut jäämään. Hän sanoi, että asia selvitettäisiin seuraavana päivänä ja hän tarvittaessa suojelisi minua.  
   Seuraava päivä tuli. E. sanoi muistavansa puheitaan. Hän pyysi minulta anteeksi kyynelsilmin. Hän sanoi, että ei oikeasti ajattele niin. E. kertoi ystävänsä teoista, jotka olivat aiheuttaneet hänelle trauman. Hän selitti, että tapahtuma johtuu hänen pettymyksestään ystäväänsä, joka muuttui ihmisenä yllättävästi. Hänen ystävänsä oli paljastanut itsensä naamionsa alta.  
   Aloin miettimään naamiota. Mikä se on? Ajattelen, että naamion kantamistilanteessa ihmisen aidon minuuden päällä on valheellinen kuori, joka ei ole totta.
   Millainen on ihminen, joka ei ole oma itsensä? Mitä on se todellinen, jonka ihminen kätkee naamionsa alle? Miksi ihminen valitsee naamion ja hylkää oman itsensä.  
   Muistan joskus ihmetelleeni ihmisten puhetta omasta itsestään. He sanoivat: "olen persoonallinen oma itseni". Ajattelin silloin, että minä en tiedä kuka minä olen, en tiedä miten olla oma itseni. Koin silloin olevani hukassa omasta itsestäni. Oliko minulla silloin naamio? Luultavasti sellainen, joka naamioi minut huomaamattomaksi.
   Luin viime viikolla Sokrateen filosofiasta. Hän sanoi, että viisas tietää, ettei tiedä. Minä en aina tiedä kuka olen. Olen oppinut jättämään naamioni pois. Minä osaan ja olen hyvä. Mutta olen myös tyhmä, en osaa tehdä. Naamiosta luopuminen tekee kauniiksi. Kauneus on syvää hyvän todellisuuden kokemista. Voin olla se joka olen, ilman vaatimusta olla jotain muuta.
   Tiedän, että tuona ihanana ystävien iltana minä olin ilman naamiota. Minä en edes ajatellut mitä kannan kasvoillani. E.n epäily naamiostani kolhaisi luottamustani läheisiini. Voinko luottaa siihen, että he luottavat naamiottomuuteeni? Mitä jos minuun ei uskota? En voi ottaa vastuuta sellaisesta. Haluan kulkea pois sellaisesta.
   Tärkeintä on kuitenkin huolehtia omasta itsestä. Naamiointi on ennen kaikkea loukkaus omaa itseä kohtaan. Tällöin loppujen lopuksi valehtelemme julmimmin itsellemme ja itse loukkaannumme kivuliaammin.