Olen kotoisin tavallisesta perheestä. Mitä tavallisuus merkitsi 80-luvulla? Perheeni asui rivitalossa siistillä ja turvallisella kadulla. Asuntomme oli 3 huonetta ja keittiö. Koti oli puhdas ja tavarat olivat niille kuuluneilla paikoilla. Talossa oli julkinen etupiha, jolle auto ajettiin ja yksityisempi takapiha, jossa kesäisin paistettiin makkaraa, talvisin siellä tehtiin lumiveistoksia. Vanhempani eivät olleet sosiaalisesti tunnettuja tai näkyviä. He olivat työläisiä. He lähtivät tehtaaseen töihin arkiaamuisin varttia vaille 7 ja kello 11 he pitivät puolen tunnin ruokatauon.

Minulla oli muutama ystävä samalla kadulla. Seikkailin heidän kanssaan ympäristössä. Kotona piirtelin, tein akvarellimaalauksia ja luin kirjoja. Elin paljon omassa mielikuvitusmaailmassa, jossa olin tekemisissä hauskojen ihmisten kanssa. Televisio oli järkyttävän iso osa elämää. Se oli kotona auki jatkuvasti. Se loi turvallisuutta. Hiljaisina hetkinä sai uppoutua sen maailmaan. Lapsuudessani oli hyvin tavallista, että parilta pääkanavalta katsottiin kanavia vaihdellen kaikki ohjelmat. Melkein kaikki ihmiset tekivät niin. Jokainen ainakin tiesi mistä ohjelmasta puhuttiin.

Silloin oli myös tavallista, että perheet lapsineen menivät Särkänniemeen. Lapset halusivat sinne, se oli elämän kohokohtia. Monet kehuivat käynneillään hurjimmissa huvipuiston laitteissa. Korkkiruuvi oli kova sana. Minä en uskaltanut koskaan pelottaviin vääntimiin ja nostattajiin. Muuten nautin Särkänniemen tunnelmasta. Siellä käyntiin sisältyi ranskanperunoita, hattaroita ja karkkia. Tykkäsin katsella eläinpuistossa kanoja ja kaneja.

Särkänniemessä tuli käyttöön 80-luvulla ranneke, jonka lunastettuaan pääsi sisälle kaikkiin kohteisiin. Huvipuiston lisäksi rannekkeella pääsi siis akvaarioon, planetaarioon, eläinpuistoon ja alueella sijaitsevaan Sara Hildenin taidemuseoon. Kun minulla oli ensimmäistä kertaa käytössäni ranneke, halusin seikkailumielellä hyödyntää kaikki kohteet. Muut kohteet olivat minulle aiemmilta retkiltä tuttuja, taidemuseossa en ollut koskaan käynyt.

Silloin siellä oli esillä Hildenin kokoelmanäyttely. Teokset olivat pääasiassa 1900-luvulta, abstraktia taidetta. En ollut koskaan nähnyt ja kokenut niin ihanaa. Tunsin löytäneeni jotain mitä olin pienen elämäni ajan etsinyt. Teokset olivat portteja toisiin maailmoihin, joissa minulla oli hyvä olla. Taiteilijat puhuivat asioista, joita olin halunnut kuulla. Koin, että olin löytänyt museossa kotini.

Otin matkan jälkeen selvää lähialueeni museoista ja gallerioista. Lähdin katselemaan niihin taiteita ensimmäisellä kymmenelläni. Vaikutus oli sama kuin Tampereella. Uppouduin kuviin, koin hengittäväni niissä rauhallisesti. Olin hyvin kritiikitön. Jokainen kuva oli minulle mahdollisuus, maailma, jonne halusin mennä, pois omastani. Myöhemmin, kun minulla oli vaikeaa ajattelin taideteoksia, joita olin nähnyt. Niiden maailma lohdutti minua, koin, että minulla on paikka, jossa on turvallista.

Taideteokset elävät yhä mukanani. Uppoudun niihin päivittäin. Porin taidemuseo on lähin paikkani päästä matkalle. Taide tekee tästä elämästä merkityksellistä. Taide antaa mahdollisuuden ihmiselle. Jo lapsuudessani taide sanoi minulle, että minä olen mahdollinen. Taide pelasti elämäni.